Taksilla kotiin. Tai mihin tahansa.

Taksityössä tulee yllättävän usein vastaan tilanteita, joissa tulee punnittua tahollaan palvelun vastaanottajan mielenvakautta. Typerät mielipiteet, huono käytös ja vinksahtanut elämänkatsomus on arkipäivää varmasti jokaiselle jonkinlaisessa asiakaskontaktissa työtään tekevälle, niin myös taksikuskille. Edellä luetellut piirteet koskettavat yhteiskunnan kirjoa laajalti riippumatta yksilön asemasta yhteiskunnassa eivätkä liiemmin järkytä jo perin kokeneen ratinkääntäjän sielunrauhaa. Kutakuinkin normaalia on tahollaan päivitellä, mihin olenkaan onnistunut nokkani sotkemaan. Viimeaikoina olen kuitenkin varsin usein huomannut irvailevani itselleni joutuessani tukemaan horjuvaa henkisen tasapainon polulla ja pyrkinyt pitämään tämän ajatusten korttipakan kasassa ainakin yhteistyömme päättymiseen saakka.

Erään arkiyövuoron ensimmäinen kyytiläinen, ikääntynyt herrasmies näkymättömine juttukavereineen herkisteli palvelualttiuden äärimmilleen seuranneen kymmenen tunnin ajalle. Vuoron jo päätyttyä piinasi vielä niin, että sai minut jakamaan kokemuksen interwebin ihmemaahan koko ihmiskunnan luettavaksi. Kaikki alkoi muuan lähiökuppilasta, josta oletan kapakan henkilökunnan pyytäneen häntä poistumaan. Tämä päihtyneenoloinen herra kerronnan keskiössä laahustaa autolle ja pyytää odottamaan, että polttaa tupakan loppuun. Röökin poltettuaan mies könyää autoon ja suunnaksi otetaan pitkäripainen läheisessä kauppakeskuksessa. Jo tässä vaiheessa huomaan viitteitä omituisuudesta, jotka kuittaan alkoholin vaikutuksena. Retki pitkäripaiseen kestää huomattavan kauan, minun odottaessa parkkipaikalla. Kun mies vihdoin saapuu eväineen, vedetään taas sauhut ja matkan pääksi valikoituu juottola pohjoisessa turkulaislähiössä. Matkalla miekkonen rupattelee olemattomille kavereilleen, kyselee ja vastailee itselleen kuten keskustelussa yleensä. Itseäni moinen huvittaa, mutten puutu keskustelun kulkuun kuin vasta perillä. Kerron, että nyt on aika maksaa kyyti. Herra päättää väittelyn itsensä kanssa ja ilmoittaa ostaneensa vuorokausilipun, koska taksi on niin kallis. Huomautan hänen kuitenkin nyt istuvan taksissa, ja ettei tästä nyt linja-auton vuorokausilipulla selviä. Mies vaatii saada tietää mistä mittariin kertynyt noin 40 euron summa koostuu. Erittelen aloitusmaksun, parin röökin ja kauppareissun tuoman odotuksen sekä noin viiden kilometrin siirtymän. Jälleen herra ilmoittaa ostamastaan vuorokausilipusta ja kertoo menevänsä linja-autolla, kun taksi kerran on näin kallis. Totean ettei käy ja kehotan viranomaisten uhalla kaivamaan maksuvälineen esiin. Aikamme väännettyämme löytyy riittävä määrä käteistä, jonka jälkeen ehdotan herralle pikaista poistumista näköpiiristäni. Herra kuitenkin kokee hintavan kyydin jälkeen oikeudekseen tupakoida auton sisätiloissa, joka taas aiheuttaa minussa vihantunnetta. Liikahdan kuljettajanpaikalta ripeästi ulkokautta matkustajan ovelle ja siirrän miekkosen varusteineen parkkipaikanpintaan. Naama on muistissa, ja mikäli minusta riippuu, herra matkustaa jatkossa linja-autolla.

On ilmoja pidellyt. Pääkaupunkiseudulla autoilijat hakivat vaihtelua harmaaseen arkeen törmäilemällä toisiinsa valtaväylillä ja joka tuutista kaikui varoituksia huonosta ajokelistä. Osasyynä kolarointiin on eittämättä lumipyry, mutta merkittävin tekijä on mielestäni vallitseva liikennekulttuuri. Kun ajotapa mukautetaan vastaamaan olosuhteita, on mahdollisuus turvalliseen liikkumiseen varmasti suurempi. Itse en kolarisumiin osallistunut, mutta tiedotusvälineiden kertoman perusteella lumipyryn vaikutus ajokäytökseen oli vaatimatonta ja sen vuoksi myös kolisi. Vauhti alas ja turvaväli kuntoon, siinä neuvo turkulaiselta haastavaan ajokeliin.

Viikonloppuni sujui työn parissa, ja teemana jälleen yövuorot. Kysyntää taksille oli liikennealueellamme varsin mukavasti läpi viikonlopun napakan pakkasen vauhdittaessa menoa. Kohdalle osui jälleen otos kansalaisia erilaisissa elämäntilanteissa ja mielentiloissa. Harjaantunut vainuni on säästänyt minut persaukisilta asiakkailta useasti, mutta lauantai-iltana takapenkille kiipesi pariskunta vailla maksuvalmiutta. Teinivisaa oli tarjota kolmeakin erilaista, joista varmennuksen jälkeen yhdellekkään ei myyntilupaa herunut. Pantiksi tarjottiin asiakirjaa ja maksu luvattiin hoitaa ensitilassa. Pitkin hampain suostuin kyseiseen järjestelyyn, aika näyttää miten kyytimaksun kanssa käy. Ylimääräistä vaivaahan näistä panttijärjestelyistä aina itselleen saa. Mieleen jäi myös toinen yön kulkija, keski-ikäinen mies, joka toverinsa kanssa hyppäsi rattaille eräästä läntisestä lähiöstä suuntanaan asuinalue itäisessä Turussa. Taksia odotellessaan taakse istunut mies poltteli tupakkaansa ja puhalsi viimeiset savut keuhkoistaan samalla kun istahti autoon. Ärsyttävä tapa, sillä savua kulkeutuu samalla myös auton sisätiloihin. Tämä keski-ikäinen istui eteen ja alkoi välittömästi valistaa minua, ettei taksissa saa tupakoida sisällä. Kerroin miehelle, etten tupakoi edes ulkona ja siksi kokematta on jäänyt myös autossa polttaminen. Mies kuitenkin kertoi aistivansa tupakanhajun autossa ja edelleen väitti minun siellä polttaneen. Hajun alkulähteeksi ehdotin takapenkkiläistä sekä samalla syyttävään sävyyn huomautin sisälle puhalletuista viimehenkosista. Takapenkkiläinen myönsi syyllisyytensä ja pahoitteli, keski-ikäinen pahoitteli myös haukkuneensa väärää puuta ja ojensi sanallisesti takapenkkiläistä. Matka sai alkaa ja sujui mukavia jutustellen kaupungin toiselle laidalle.

Kaikkiaan viikonvaihde oli sopuisa, tuottoisa ja jopa viihdyttävä. Toivottavasti tuleva neljän yövuoron viikko sujuu ongelmitta ja poikii vaikkapa jotain kerrottavaa.

Vuosi on käynnistynyt totuttuun tapaan kansaa kyyditsemällä ja mielessäni jo jonkin aikaa muhinut ajatus opintojen jatkamisesta alkaa hiljalleen poikimaan. Kerrottakoon kevään koittaessa lisää, jos oikeasti onnistun jotain konkreettista sillä saralla saamaan aikaan.

Puheenaiheet tusina-asiakkaiden kanssa alkavat toistaa itseään jo melkein liiaksi. Tammikuun toinen viikonloppu jäi ainakin meidän turkulaisten mieliin vaatimatonta pakkasta korostaneen viiltävän tuulen ansiosta. Näkemys perustuu satunaiseen otantaan perjantaiyön kulkijoista, jotka siirtymänsä suorittivat minun kyyditsemänäni. Illan aikana kyytiini osui hieman toista kymmentä kyydittävää, joista jokainen(!) kertoi ulkona vellovan tuulen olevan helvetin kylmä. Toinen turkulaisia puhuttava asia on Aurajoen visuaalinen ilme, erityisesti sen valaistus ihastuttaa usein naisväkeä. Keskustasta eteläiseen Turkuun suuntautuvilla kyydeillä tapanani on ajaa joen itärantaa pitkin, onhan se sopiva väylä esim. Hirvensaloon, Uittamolle ja Martinmäkeen päätyvissä kyydeissä. Havaintoni mukaan tuon vajaan kilometrin rantabulevardin aikana jokainen yli kolmekymppinen naisihminen toteaa joen valaistuksen olevan näin pimeällä varsin näyttävä, ja mainitsee siitä joko minulle tai seuralaiselleen. Kyseessä on toki asialliseen sävyyn tehty päätelmä eikä näky ehkä toteamuksen esittäjän verkkokalvoille välity kovin usein, mutta minun näköhermojani se runtelee joka vitun yövuorossa ja pahimmassa tapauksessa vielä moneen kertaan. Onhan se toki helvetin hienoa, kun kuravesirännin keskiaikaiset sammaloituneet reunukset nykyaikaistetaan jollain Bauhausin loisteputkilla. Samaan aikaan kuitenkin stressataan säästösyistä vanhuksia hengiltä ja päivitellään taloustilannetta. Kyseinen joki on tunnettu varastettujen polkupyörien ja masentuneiden ihmisten loppusijoituspaikka, joten mielestäni olisi yleisen hyvinvoinnin kannalta edukkaampaa aidata koko oja.

Vaikka ilmoilla kerrotaan olevan jälleen taloudellista epävarmuutta, on kassat nyt alkuvuodesta ollut vähintäänkin kohtuullisia, viikonloppujen osalta liki pikkujoulujen veroisia. Jo eletty syksykin oli ansioiden valossa paras aikoihin, joten ainakin itse elän vienoa nousukautta kuuleman mukaan valloillaan olevasta kysynnän laskusta poiketen. Tosiasia on, että taksihintoihin on luvassa jälleen korotusta alkaneen vuoden aikana johtuen muutoksista verotuksessa. Itse en ole kulujen kasvamisella päätäni liiemmin vaivannut, hoitamalla omat työvuoroni kunnialla uskon pysyväni leivässä myös tulevaisuudessa. Onko tämä riittävä leipäpuu, jos on useampi suu ruokittavana, siihen en osaa vastata. Lupaan kyllä raportoida tulevaisuudessa, jos vain joskus onnistun statukseni muuttamaan. Niin, ja jos ajan taksia työkseni vielä tuolloin.

Jostain syystä kuvittelin likimain jokaisesta ajovuorosta irtoavan kerrottavaa merkinnän veroisesti, mutta pieleen meni. Edellisen kirjoituksen jälkeen on nyt ajettu viikonlopun yövuorot ja jokunen arkiyö, joissa kaikissa asiakkaiksi valikoitui näköjään tavallisuuden edustajia. Niin harmaata massaa, ettei mieleen jäänyt oikeastaan mitään erikoista.

Kerrottakon kuitenkin perjantaina alkuillasta ajamastani kyydistä. Tolpalla tovin odoteltuani sain tilauksen erään lähiökuppilan läheisyyteen bussipysäkille. Kuittasin tilauksen pohtien samalla mahdollisuutta kyydittä jäämiseen, olihan tilaus osoitettu kohtaan josta myös linja-auto asiakkaansa kyytiin poimii. Samoilla hetkillä kanssani pysäkille raahautuu keski-ikäinen pariskunta ja totean mielessäni olevani onnekas ja paikalla ennen linja-autoa. Autoon päästyään huomattavan päihtynyt rouva aloittaa useiden kirosanojen värittämänä kertoa, kuinka kauan ovat jo joutuneet taksia odottamaan. Kerron kuittaamallani tilauksella olevan ikää vasta neljä minuuttia, joka ainakin minun mielestäni on varsin kohtuullinen odotusaika. Pian rouva kertoo tilanneensa taksin jo aiemmin läheisen kerrostalon pihaan, ja samalla kuitenkin odottaneensa kyseistä taksia toisen talon edustalla. Kohteliaasti huomautan rouvalle, että haukkuu nyt väärää puuta, sillä tilattu auto on varmasti osoitteessa käynyt mutta ruova itse on ollut muualla kuin kertomassaan osoitteessa. Juopunut rouvakin oivaltaa asian laidan ja keskustelu normalisoituu tasolle “ooksä isäntä vai renki?”. Etupenkillä matkustava mies kertoo pääsyn edelliseen ravintolaa kariutuneen rouvan humalatilaan ja nyt onnea kokeiltaisiin naapurikaupungin eräässä räkälässä. Kerron miehelle, että mielestäni kyseistä kapakkaa ei enää muutamaan vuoteen ole ollut olemassa. Pariskunta haluaa kuitenkin sinne mennä, vaikka asuvat lähellä lähtöpistettä. Mies pyytää jättämään heidät jonkin matkan päähän kapakasta, ettei portsari näe heidän tulevan paikalle taksilla. Kerron sen sopivan minulle ja ehdotan, että ajettaisiin siitä vaikka ensin ohi varmistuaksemme sen aukiolosta.  Herran mielestä se on turhaa, hän maksaa kyydin pois kulman takana. Kun asiakkaat olivat kammenneet itsensä ulkoilmaan, kurvaan uteliaisuuttani rakennuksen edustalta ja huomaan olleeni oikeassa; jokin myymälä siinä on mutta ei anniskelutilaa. Enempiä murehtimatta siirryn takaisin omalle asemapaikalleni ja jätän pariskunnan naapurikaupungin kollegojen palvelujen varaan.

Joulu on jo ovella ja aattoiltana kysyntää on myös taksille. Useamman aaton ratin takana viettäneenä ihmetyttää aaton yleisin kysymys taksikuskilta, “Ootko paljon pukkeja kuskaillu?”. Puolenkymmentä joulua ajaneena ei kertaakaan ole kyytiin osunut joulupukkia tai sellaiseksi pukeutunutta. Mistä lienee käsitys alkunsa saanut, poroillahan se ratsastaa. Itse vietän tämän joulun perheen parissa ja paluu arkeen tapahtuu väliviikolla yövuorojen muodossa. Hyvät joulut siis runsaslukuisen lukijakunnan edustajille!

Jos joku tätä blogia oikeasti lukee edes vahingossa, niin nouskaa toki pimennosta kommentoimaan, kysymään ja kertoman kokemuksianne liittyen takseihin tai ihan mihin tahansa. Myös sähköpostiini voi halutessaan avautua; joukoliikenne(ät)gmail.com

Ajan taksia elääkseni. Kyllä vaan, en opiskele, liftaa tai nosta eläkettä. Mikäli tekisin työkseni vaikka jotain koulutusta vastaavaa, saattaisin elää leveämmin, pidempään ja vaikka mitä. Taksinkuljettajana kohtaan asiakaspalvelijana yhteiskunnan koko kirjon pultsarista pukumieheen, lauon puujalkoja ja pokkaan kiitokset. Se kokonaisuus, josta tässä blogissa tulen tarinoimaan avarasti , on tekemäni työn suola, kaneli ja sokeri, ja painaa vaakakupissa palkkapussiakin enemmän.

Silta taksin ratista blogikirjoituksiin saattaa yksilöstä riippuen olla pitkäkin. Minun kohdallani runsaan puolen vuosikymmenen kuljettajakokemus pääosin öisestä Turusta päätti purkautua ajetun päivävuoron jälkeisten iltaunien tunnekuohuissa. Havaintojeni mukaan keskustelut niin työkavereiden, muiden kavereiden kuin puolituttujenkin kanssa poikkeuksetta vähintään sivuavat suhaamista ja ratin takana nähtyä ja koettua. Kylänmiehet, joihin harvemmin tulee törmättyä, aloittavat kohdatessa keskustelun yleensä kysymällä: “Hei, ajaksä viel taksii?”. Työ taksinkuljettajana on ilmeisesti kehittänyt minulle taksielämäntavan. Taksielämäntavasta en itse täysin tahdo vierottautua, mutta blogia kirjoittamalla pyrin parantamaan perheen ja kavereiden mielenterveyttä säästämällä heidän taksijutuilta.

Kirjoitusten ydin tulee pyörimään taksityöhön liittyvissä kohtaamisissa ja tilanteissa, liikenteen mahdollisissa epäkohdissa, maailmanparannuksessa ja tietysti Turussa.